Yksi norjan kielen vaikeimmista asioista on prepositioiden käytön hallitseminen. Nekään, joiden äidinkieli on norja, eivät aina ole varmoja siitä, mitä prepositiota pitäisi käyttää, ja asia on vielä vaikeampi niille, jotka opettelevat norjaa vieraana kielenä.
Aamen!
Kun kirjakaupassa käteeni osui kirja, jonka takakannessa oli tällainen teksti, totesin, että tässä se nyt on. Se kirja, jonka olemassaolosta en ollut tiennyt, mutta jollaista olin kaivannut jo pitkään. Sillä jos jokin asia norjan kielessä tuottaa jatkuvasti vaikeuksia ja aiheuttaa päänvaivaa, niin sellainen ovat ehdottomasti prepositiot.
Vaikka kirjoitan norjaa nykyään muuten suhteellisen sujuvasti, eikä sanakirjaankaan tarvitse enää jatkuvasti turvautua, prepositiot asettelen paikoilleen - tai jätän käyttämättä - lähinnä arpomalla. Menetelmä ei ole kovin hyvä, koska väärä prepositio saattaa muuttaa koko lauseen merkityksen joksikin aivan muuksi kuin mitä oli tarkoitus sanoa. Nykyisessä työssäni joudun kirjoittamaan norjaa jatkuvasti, joten nyt olisi korkea aika hioa myös prepositioiden käyttöä muun oikeakielisyyden ohella.
Kotona esittelin löytöni miehelle, mikä kirvoitti keskustelun norjalaisten ongelmista oman kielensä suhteen. Mies hallitsee arvioni mukaan oman äidinkielensä hyvin, mutta joutuu joskus harvoin tarkistamaan yksittäisen sanan oikeinkirjoituksen. Samaa ei ilmeisesti voi sanoa kaikista norjalaisista, sillä mies luetteli muutaman esimerkin siitä, millaisia virheitä syntyperäiset norjalaiset tekevät.
Epävarmuus oman äidinkielen kirjoittamisessa tuntuu erikoiselta, kun kuitenkin ollaan hyvinvoivassa länsimaassa, jossa kaikki käyvät vähintään peruskoulun ja oppivat lukemaan ja kirjoittamaan jo lapsina. Ymmärrän jotenkin sen, jos keskivertonorjalainen, joka ei vain ole tottunut ilmaisemaan itseään kirjallisesti, tuottaa pakon edessä tekstiä, jota on vaikeaa ymmärtää. Sama pätee myös suomalaisiin.
Käytännössä olen kuitenkin huomannut aina silloin tällöin, että tietyt asiat voivat olla vaikeita korkeakoulutetuillekin norjalaisille. Vastikään hämmästelin, kun norjalainen kollega minun, ulkomaalaisen, tekstiä oikolukiessaan ei yhtäkkiä ollutkaan varma, oliko tekstissä kielioppivirhe vai ei. Ensin punakynä viuhahti, mutta kun ohimennen kommentoin, että noinko sen kuuluukin olla, norjalaiseen iski epäilys. Oletko sinä sitä mieltä, että sinun käyttämäsi prepositio (!) on oikein? Ehkä se onkin oikein, en ole varma, mutta minä sanoisin näin, luulisin.
Norjalaisten kyvystä kirjoittaa norjaa on esitetty kritiikkiä siellä täällä. Suomalainen, Norjassa asuva Sanna Sarromaa kirjoitti äskettäin kolumnissaan aiheesta ja nostatti myrskyn vesilasissa vaikka myötäilijoitäkin löytyi norjalaisten joukosta. Norjan kielen rappiotila johtuu hänen näkemyksensä mukaan siitä, että lapset eivät opi koulussa kirjoittamaan hyvää norjaa, koska ensinnäkin oppilaiden virheiden korjaaminen koetaan liian tylyksi, ja toiseksi koska opettajat eivät itsekään osaa kirjoittaa virheetöntä norjaa.
Kolumniin vastasi mm. opettajaopiskelija, joka opettajiakin kouluttavan korkeakoulun nettilehdessä puolusti norjalaisen koulun tapaa opettaa kirjoittamista. Hänen näkemyksensä mukaan kirjoittaminen on niin paljon muutakin kuin oikeinkirjoitusta, että siihen ei pidä keskittyä liikaa kirjoittamisen muiden osa-alueiden kustannuksella. Ja sitä paitsi oppilaan virheiden esiin tuominen voi huonontaa motivaatiota.
Niin tai näin, norjalaista opettajakoulutusta ollaan kuitenkin uudistamassa. Jatkossa opettajaopiskelijoiden pitää suorittaa tietty minimimäärä norjan kielen opintoja, kun tähän asti luokanopettajaa vastaavaksi on ilmeisesti voinut valmistua ilman ensimmäistäkään oman äidinkielen kurssia. Mutta se ei kai ole estänyt kyseisen kielen oppituntien pitämistä alakoululaisille.
No, minä taidan kuitenkin jättää tulevien kansakunnan toivojen luku- ja kirjoitusopetuksen natiivien vastuulle ja keskittyä oman kielitaitoni kehittämiseen. Toivottavasti jonain päivänä pääsen siihen tilanteeseen, etten tarvitse norjalaista oikolukijaa pohtimaan tekstini äärellä, että miten sitä norjaa nyt oikeastaan kirjoitettiinkaan.
Aamen!
Kun kirjakaupassa käteeni osui kirja, jonka takakannessa oli tällainen teksti, totesin, että tässä se nyt on. Se kirja, jonka olemassaolosta en ollut tiennyt, mutta jollaista olin kaivannut jo pitkään. Sillä jos jokin asia norjan kielessä tuottaa jatkuvasti vaikeuksia ja aiheuttaa päänvaivaa, niin sellainen ovat ehdottomasti prepositiot.
Vaikka kirjoitan norjaa nykyään muuten suhteellisen sujuvasti, eikä sanakirjaankaan tarvitse enää jatkuvasti turvautua, prepositiot asettelen paikoilleen - tai jätän käyttämättä - lähinnä arpomalla. Menetelmä ei ole kovin hyvä, koska väärä prepositio saattaa muuttaa koko lauseen merkityksen joksikin aivan muuksi kuin mitä oli tarkoitus sanoa. Nykyisessä työssäni joudun kirjoittamaan norjaa jatkuvasti, joten nyt olisi korkea aika hioa myös prepositioiden käyttöä muun oikeakielisyyden ohella.
Kotona esittelin löytöni miehelle, mikä kirvoitti keskustelun norjalaisten ongelmista oman kielensä suhteen. Mies hallitsee arvioni mukaan oman äidinkielensä hyvin, mutta joutuu joskus harvoin tarkistamaan yksittäisen sanan oikeinkirjoituksen. Samaa ei ilmeisesti voi sanoa kaikista norjalaisista, sillä mies luetteli muutaman esimerkin siitä, millaisia virheitä syntyperäiset norjalaiset tekevät.
Epävarmuus oman äidinkielen kirjoittamisessa tuntuu erikoiselta, kun kuitenkin ollaan hyvinvoivassa länsimaassa, jossa kaikki käyvät vähintään peruskoulun ja oppivat lukemaan ja kirjoittamaan jo lapsina. Ymmärrän jotenkin sen, jos keskivertonorjalainen, joka ei vain ole tottunut ilmaisemaan itseään kirjallisesti, tuottaa pakon edessä tekstiä, jota on vaikeaa ymmärtää. Sama pätee myös suomalaisiin.
Käytännössä olen kuitenkin huomannut aina silloin tällöin, että tietyt asiat voivat olla vaikeita korkeakoulutetuillekin norjalaisille. Vastikään hämmästelin, kun norjalainen kollega minun, ulkomaalaisen, tekstiä oikolukiessaan ei yhtäkkiä ollutkaan varma, oliko tekstissä kielioppivirhe vai ei. Ensin punakynä viuhahti, mutta kun ohimennen kommentoin, että noinko sen kuuluukin olla, norjalaiseen iski epäilys. Oletko sinä sitä mieltä, että sinun käyttämäsi prepositio (!) on oikein? Ehkä se onkin oikein, en ole varma, mutta minä sanoisin näin, luulisin.
Norjalaisten kyvystä kirjoittaa norjaa on esitetty kritiikkiä siellä täällä. Suomalainen, Norjassa asuva Sanna Sarromaa kirjoitti äskettäin kolumnissaan aiheesta ja nostatti myrskyn vesilasissa vaikka myötäilijoitäkin löytyi norjalaisten joukosta. Norjan kielen rappiotila johtuu hänen näkemyksensä mukaan siitä, että lapset eivät opi koulussa kirjoittamaan hyvää norjaa, koska ensinnäkin oppilaiden virheiden korjaaminen koetaan liian tylyksi, ja toiseksi koska opettajat eivät itsekään osaa kirjoittaa virheetöntä norjaa.
Kolumniin vastasi mm. opettajaopiskelija, joka opettajiakin kouluttavan korkeakoulun nettilehdessä puolusti norjalaisen koulun tapaa opettaa kirjoittamista. Hänen näkemyksensä mukaan kirjoittaminen on niin paljon muutakin kuin oikeinkirjoitusta, että siihen ei pidä keskittyä liikaa kirjoittamisen muiden osa-alueiden kustannuksella. Ja sitä paitsi oppilaan virheiden esiin tuominen voi huonontaa motivaatiota.
Niin tai näin, norjalaista opettajakoulutusta ollaan kuitenkin uudistamassa. Jatkossa opettajaopiskelijoiden pitää suorittaa tietty minimimäärä norjan kielen opintoja, kun tähän asti luokanopettajaa vastaavaksi on ilmeisesti voinut valmistua ilman ensimmäistäkään oman äidinkielen kurssia. Mutta se ei kai ole estänyt kyseisen kielen oppituntien pitämistä alakoululaisille.
No, minä taidan kuitenkin jättää tulevien kansakunnan toivojen luku- ja kirjoitusopetuksen natiivien vastuulle ja keskittyä oman kielitaitoni kehittämiseen. Toivottavasti jonain päivänä pääsen siihen tilanteeseen, etten tarvitse norjalaista oikolukijaa pohtimaan tekstini äärellä, että miten sitä norjaa nyt oikeastaan kirjoitettiinkaan.
Sivun verran esimerkkejä legge-verbin merkityksistä erilaisten prepositioiden kanssa. |